Säästä selkää paljain jaloin!

Hienon juhannusaattosään kunniaksi (pilvistä, tihkusadetta, mutta lämmintä) päätin lähteä tekemään illansuussa juoksulenkin. Paljain jaloin. Sitä ennen vietin lattian pinnan rajassa puolituntisen voimistellen itseäni suoraksi – joskus se onnistuu helposti, mutta toisinaan joudun tekemään töitä suoruuteni eteen paljonkin, jopa useita päiviä.

Jokin aika sitten olin astunut kuoppaan suunnistaessa. Koska olo ei kuitenkaan ollut tuon harha-askeleen jälkeen hullumpi, en laiskuuttani ryhtynyt oikomaan itseäni heti. Se oli virhe, sillä siinä vaiheessa, kun virheasennon vaikutukset iskevät alaselkään, lonkkaan ja pohkeeseen täysillä, itsensä suoristaminen vaikeutuu huomattavasti.

kn_160625_01Joitain vuosia sitten päätin hylätä tavalliset lenkkikengät ja ryhtyä juoksemaan paljain jaloin. Olen lukenut tarinoita siitä, miten paljain jaloin juoksuun tottuu parissa viikossa, mutta oma kokemukseni on toinen, ehkä se on kiinni iästäkin. Ensimmäisenä kesänä neljä kilometriä oli maksimi – viides kilometri oli liikaa. Toisena kesänä kahdeksas kilometri oli liian paljon. Kolmantena kesänä juoksin paljain jaloin kuusitoista kilometriä eikä se tuntunut missään. Paitsi jalkapohjissa. Kahdeksan kilometrin kohdalla alkaa huonon asfaltin osuus. Muutaman kilometrin matkalla asfaltti on terävärösöistä raastinrautaa, joka kuluttaa melkoisesti jalkapohjia. Kotiin tullessani jalkapohjia hieman nipisteli!

Paljain jaloin juoksu säästää selkää iskuilta

Paljain jaloin juoksu sopii erittäin hyvin selkävaivaiselle, sillä paljasjalkainen juoksija ei tömäytä kantapäätä tienpintaan, vaan askellus tulee asfalttiin pikeminkin tasaisesti koko jalkapohjalla, lisävaimennus tulee polvien notkistamisesta. Lenkkikengissä pohja on tehty kantapäästä kaikkein paksuimmaksi ja kenkämainoksissa korostetaan sitä, kuinka hyvin paksu pohja vaimentaa iskuja. Sen sijaan mainoksessa ei kerrota, että paksun pohjan takia kantapää iskee lähes takuuvarmasti alustaan ensimmäisenä aiheuttaen iskun, joka vaatii vaimennusta – tosin lenkkarin iskunvaimennuskyky ei ole ihan riittävä, jos kärsii selkäongelmista.

kn_160625_03Ihanteellisin alusta paljain jaloin juoksuun on omalla kohdallani sileä asfaltti. Maantien laitaan maalattu valkoinen viiva on hyvinkin sileä. Epämiellyttävää on sen sijaan juosta jalkakäytävällä, jossa siellä täällä on rippeitä talven hiekoitushiekasta.

Jos tarjolla ei ole jaloille turvallista juoksualustaa, pitää jalkapohjia suojella. Siihen tarkoitukseen sopivat mainiosti paljasjalkajuoksutossut. Itselläni on käytössä mm. Feelmaxin Osmat, joiden olemattoman ohut pohja suojelee jalkapohjaa teräviltä kiviltä. Kaikkein paras tuntuma juoksuun tulee kuitenkin aivan paljain jaloin.

WP_20160625_14_14_27_ProMetsäjuoksussa parhaaksi jalkineeksi olen huomannut suunnistuksessa käytettävät nastarit, joissa nimensä mukaisesti on pohjassa nastoja. Niissä on hyvä pito ja ne kestävät risujen ja aluskasvillisuuden hankaamisen ja tökkäisyt. Suunnistuskengissä pohja on myös hyvin matala, joten siltä osin ne muistuttavat paljasjalkajuoksutossuja. Metsässä juoksenteluun tavalliset lenkkarit eivät korkean pohjansa vuoksi oikein kunnolla sovellu, niillä on helppo nyrjäyttää nilkkansa.

Metsässä juostessa juoksualusta on hyvin vaihteleva ja yleensä melko pehmeä. Kehon kaikki lihakset joutuvat töihin, kun tasapaino vaihtelee jokaisella askeleella. Aikanaan suunnistus oli itselleni lihastenhuoltoa. Kun olin saanut jalat jumiin maantiellä, iltarasteilla käyminen vastasi hyvinkin rentouttavaa hierontaa! Nykyisin suunnistus on sikäli vaarallista, että hyppiessäni ojien yli, astuessani yllättäviin painanteisiin tai muuten vaan kompuroidessani nuljautan vasemman puolen lantiostani. Aika usein ennen starttia teen lantion oikaisuun tähtääviä voimisteluliikkeitä lähtöpaikan lähellä maastossa.

Aloitettava varovaisesti

Jos innostut kokeilemaan paljain jaloin juoksua, niin paras on aloittaa vaikkapa urheilukentällä, jossa voi välistä hypätä nurmikon puolelle. Pehmeä nurmi antaa anteeksi kantapääiskut, mutta jalka tottuu juoksuun vapaana ilman kenkää. Vauhti kannattaa pitää minimissä, parasta on hissutella hiljakseen ja tunnustella, miltä maa tuntuu jalkojen alla. Kaikkein paras on aloittaa täysin paljain jaloin.

Jatkossakin juoksumatkat kannattaa pitää maltillisina. Liian paljon liian nopeasti johtaa vain ongelmiin ja harrastuksen hiipumiseen. Itseltäni meni kaksi kesää totutteluun, jonka jälkeen olen pystynyt juoksemaan paljain jaloin niin pitkään kuin kunto antaa myöten. Usein roikottelen käsissäni Feelmaxeja, jotka sujautan jalkaan, kun tie muuttuu karkeapintaiseksi soratieksi.

Paljain jaloin kävelykään ei ole täysin itsestäänselvä suoritus tottumattomalle. Kun sisätiloissa useimmat liikkuvat ilman kenkiä ja kesälläkin paljain jaloin pihanurmella lyhyitä matkoja, luulisi, että paljain jaloin kävely on helppoa. Kun itse lähdin kokeilemaan, miten selviän ruokatunnista paljain jaloin, huomasin kävelyn kömpelöksi. Kantapäät tuntuivat kolahtelevan katuun holtittomasti vaikeuttaen kävelyä. Toisena kesänä kävelykin alkoi sujua. Kun kävelin kaupungilla paljain jaloin, huomasin, että jokin on muuttunut askelluksessani. Kävely tuntui luonnolliselta ja mukavalta.

Ruokatunnillakin voi kokea kesälomafiiliksiä, kun paljaan jalan alla tuntee auringon lämmittämän asfaltin. Ja oikeastaan juuri tämä on se, mitä kesältä eniten odottaa. Se tunne siellä jalkapohjassa… Sitä on vaikea kuvailla – kesä, vapaus, lapsuus… Kokeile itse!